Untitled Document

DOBERMANNIPARKA

Koiran-jalostuksen nykypäivää
Edetäänkö vaativalla rodunjalostuksella kestämättömään tilanteeseen?

Dobermanni parka on rotuna surkuhupaisassa asemassa tänä päivänä. Komea, ylväs, entisiä aikoja parempi perhekoira on suosionsa myötä joutunut eri suunnilta suuntautuvaan arvostelujen ja vaatimusten ristituleen. Nykyisin ei riitä, että kamppailemme koiranjalostuksen kiinnostavimman ja kaiken rodunjalostuksen käynnistäneen ulkonäköjalostuksen ongelmien parissa. Vaatimusten kasvu ja tietämyksen lisääntyminen peräänkuuluttavat yhä voimakkaampaa panostusta koiran luonteen ja terveyden puolelle. Minkälaisiin ongelmiin vaatimusten lisääntyminen johtaa? Mitä hyötyä tehostetusta valvonnasta ja vaatimuksista on? Mikä on lopputulos kasvavasta täydellisyyteen pyrkimisestä? Olemmeko jo saavuttaneet jotain arvokasta?

Käyttäytymisjalostus
Kun ukko dobermann yhdessä ystäviensä kanssa kehitteli uutta rotuaan, lähtökohdat toki olivat aluksi työsuorituksessa. Sellaiseen työsuoritukseen, mihin Louis Dobermann koiraansa tarvitsi soveltuu hyvin vaihteleva ja erilainen koira-aines.
Myös tänä päivänä meillä vartiokoirana saatetaan ihastella itseensäsulkeutuneita, kontaktikyvyttömiä, voimakkaasti hätätilassa itseään puolustavia, tilanteisiin äkkinäisesti ja aggressiivisesti reagoivia ”yhden miehen” koiria. Pääasia usein on, että omistaja on koiransa työkykyyn sen vartiointi- ja puremishalukkuuteen tyytyväinen. Tällainen koira herättää luonnollisesti pelkoa, sillä jokainen olkoon koiraihminen tai ei, ymmärtää varoa tätä yksilöä.
Oliko Louis Dobermannin koira tällainen, vai oliko se todella jonkinlainen ihmeotus aikakautenaan - peloton, itsevarma, rauhallinen, jopa sosiaalinen, siitä emme koskaan pääse selvyyteen. Louis Dobermannin tarpeet ja aikakausi huomioiden voidaan kuitenkin aivan yhtä hyvin olettaa, että hänen dobermanninsa ei välttämättä nykyajan länsimaisia työkoiraominaisuuksia tarvinnut omata. Se selvisi töistään varmasti paremmin aggressiivisuudellaan ja arvaamattomuudellaan.
Joka tapauksessa vuosien saatossa Dobermannissa ilmenivät nämä nykyisin heikkouksina kirjatut piirteet. Meidän tuskin kannattaa ihannoida käyttäytymisjalostuksessa niitä aikoja, joiden ihanteista emme ole varmoja ja joiden seurauksia nykypäivänä yhä yritämme parantaa tai poistaa.
Muistot kultaantuvat ja tuntuu hienolta uskoa vanhojen aikojen kertomuksia hienoista koirista, jotka helposti ja kritiikittömästi mieltää mielessään koiriksi, jotka itse nykyaikana katsoo hyviksi. Mutta entäpä jos ihanteet ja tarpeet ovat olleet toisenlaiset toisenlaisessa yhteiskunnassa?. Onko Dobermanni ollut silloin se koira jonka uskomme sen olleen?
Nykyisin kuulee yhä useammin väitteen ”dobermanni on ennen kaikkea palveluskoira”. Palveluskoirakäsite sisältää hyvin yksilöllisiä tulkintoja. Yhdelle sana merkitsee suomalaisella palveluskoirakentällä saavutettuja koulutuksellisia tuloksia niin sanotuissa ”kotimaisissa lajeissa”. Yhdelle palveluskoira merkitsee vain ja ainoastaan suojelukoiraa. Jollakin henkilöllä saattaa olla mieltymys pelastuskoirakoulutukseen tai raunioradoilla harrastamiseen. Nämä erilaiset kilpailulajit jakavat jo yksin nykyisen harrastajakunnan voimakkaasti eri leireihin. Suurin osa Dobermannin omistajista taitaa hyväksyä kaikkien edellä mainittujen lajien piirissä työskentelevät palveluskoira nimikkeen alle. Miksi siis sisäinen kilpailu?
Vielä voimakkaampia reaktioita aiheuttaakin kysymys onko TOKO tai AGILITY koira palveluskoira? Entä työskentely alueilla, joita ei perinteisesti miellettä palveluskoiratoiminnaksi lainkaan. Alueita, joissa ei järjestetä kilpailuja, kuten erilaiset hälytyskoirat, vanhusten, lasten ja vammaisten parissa toimivat koirat. Koirien yksittäisiä kykyjä haistaa savu, home, hyötysienet, toisten eläinten kiima, koiran sosiaalinen kontaktihalukkuus ovat vielä paljon hyödyntämättömiä ”luonnonvaroja”. Nämä toiminnat suurin osa aktiiviharrastajista ilman muuta rajaa pois palveluskoiraharrastuksesta.
Palveluskoira on kaikkine mitattavine tuloksineen osalle harrastajia ainoa jalostuskäyttöön hyväksyttävä yksilö. Koira, joka toimii luontaisessa ja tärkeimmässä virassaan ihmisen seuralaisena ja ”kaverina” on tuloksettomana ollessaan suoralta kädeltä täydellisen epäonnistunut yksilö. Sen luonteen ominaisuudet voivat olla mitä tahansa, mutta jos mitattavat, opetetut ja hyväksytyt suoritukset eivät ole näytettävissä, osa ihmisistä on täysin kykenemättömiä niitä havainnoimaan itsenäisesti.
Palveluskoiraihanteiden aikakautena ollaan hieman absurdissa olotilassa. Vaalitaan vanhaa historiallista, perimätietojen mukaista Dobermannia ILMAN AINOATAKAAN KOETULOSTA. Tähän ihmeotukseen, jota osa harrastajista etsii pohjautuu nykyajan dobermanni. Nykypäivänä ilman koetulosta jalostus ei kuitenkaan enää voi edetä!?
Tieteellisesti on osoitettu, että hankitut ominaisuudet eivät periydy. Suurin osa kasvattajia eri puolilla maailmaa on ”kantapään kautta” oppinut, etteivät erilaiset koetulokset kerro kaikkea haluttua yksilön laajasta käyttäytymisominaisuuksien kirjosta. Koiran ”luonnetta” halutaan jalostaa täsmällisemmin, kuin vain jalostamalla ”täydellä suulla purevaa”, ”koulutettavaa”, ”rohkeaa” tai ”toimintakykyistä” koiraa.
Tätä tarkoitusta varten on maailmalle kehitetty joukko erilaisia käyttäytymisen osatekijöitä analysoivia testejä. Pikkuhiljaa näistäkin testeistä on muodostunut kilpailulajeja ja alkuperäinen idea on hiipumassa pois. Sen sijaan, että testien avulla suljettaisiin pieni joukko huonoimmin toimivia yksilöitä pois jalostuksesta, testejä käytetään väärin päin hyväksymällä jalostukseen vain parhaiten menestyneet. Ihmisen loputtomalta vaikuttava kilpailuhalu vaikuttaa jälleen voimakkaasti mutta mahdollisesti täysin tuloksettomasti jalostukseen, .

Mitä haitallista tällaisessa karsinnassa on?

Käyttötulokset: Käyttäytymisominaisuuksiin perustuva karsinta on tänä päivänä uskomattoman sinisilmäistä ja mikäli tilanne etenee nykyiseen suuntaan ehdottomasti liian voimakasta. Se on hallitsematonta, sillä edellä mainitut mieltymykset erilaisista suuntavaihtoehdoista tekee karsinnasta horjuvan.
Jalostammeko tulevaisuuteen yhä parempaa IPO koiraa? Entäpä jos tulevaisuus osoittaa, että IPO koiralla ei ole enää tilaa yhteiskunnassa? Entä mikä on tulevaisuuden Dobermannin käyttötarve? Me tiedämme jo tänään, että koesuoritukset eivät tuota parannusta jalostuskoirien laatuun, sillä yhtä vähän kuin muotovalio x muotovalio tuottaa muotovalioita, yhtä vähän käyttötulos x käyttötulos saa aikaan käyttötulos koiria.
Sen sijaan tulosten vaatiminen jalostuskoirilta supistaa jalostuskäytössä olevaa koirakantaa erittäin rajusti ja ilman hyväksyttävää näyttöihin perustuvaa saavutusta eduista. Millään rodulla ei olisi varaa karsintaan käyttötulosten perusteella.

Entä erityyppiset testit?

Oma luonnetestimme on vanhanaikainen versio ruotsalaisesta testistä, jonka Ruotsi on jo lähes hylännyt. Testissä pystytään havaitsemaan koesuorituksia paremmin eräitä käyttäytymisominaisuuksia, mutta testi on osoittautunut kuitenkin puutteelliseksi jalostuskäyttöön.
Ruotsissa on kehitetty uudempi niin sanottu MUH (Mentaltest för Unga Hundar)/ MH (Mentaltest föt Hundar) testi, jonka toivotaan paremmin kuvaavan koiran käyttäytymistä ohjaavia osatekijöitä.
Saksalainen ZTP testi kehitettiin nimenomaan aktiivi palveluskoiraharrastajien toimesta seulomaan IPO harrastukseen pesiytyneet koiran ei toivotut luonteenpiirteet. Osalle harrastajista ZTP testin suorittaminen hyväksytysti on edelleen tiukka paikka, sillä paalukoe testaa melkoisen vääjäämättömästi Dobermannin sosiaalisen kontaktinottokyvyn ja luoksepäästävyyden.
Näitä ominaisuuksia ei IPO koira tarvitse kentällä ja kokeissa, mutta jokapäiväisessä elämässä ihmiseen hyväksyvästi suhtautuva koira on välttämättömyys. Tästä luonteenpiirteen vaatimuksesta ei yksikään kasvattaja saisi lipsua muiden ominaisuuksien hyväksi.
Lähes joka maassa löytyy lisäksi omia testejä. Ja omiin testeihinsä uskovia on tuhansia. Yleensä näissä kokeissa painotetaan sosiaalista käyttäytymistä julkisilla paikoilla ja jonkin verran koiran hermojen hallintaa ja ulospäin havaittavaa tasapainoista käyttäytymistä.
Ongelmia on siinä, että testit eivät ole kaikkialla samanlaisia ja kukaan ei tunnu olevan valmis muuttamaan omaa menetelmäänsä, vannoen sen olevan parempi kuin kaikkien muiden. Lukijat ymmärtävät, että käytännössä se on mahdotonta.
On vaarallista karsia yhdellä tai kahdellakaan menetelmällä voimakkaasti koirakantaa, koska tänä päivänä meiltä puuttuvat kansainvälisesti hyväksytyt ja tieteellisesti riittävät analyysimenetelmät, jolla edistettäisiin koiran luonteen jalostusta. Hätäisimpien kelkkaan on vaarallista hypätä!

Ulkonäköjalostus

Hyvin pian niin dobermannin kuin muidenkin rotujen suhteen innostuttiin enenevässä määrin vakiinnuttamaan kunkin aikakauden johtavien kasvattajien ihanteiden mukaista ulkonäköä. Ulkonäköihanne olkoon sitten minkä rotumääritelmän mukainen, on yhtä selvä kuin veteen piirretty viiva ja antaa mahdollisuuksia tulkinnoille ja muutoksille.
Osa harrastajakunnasta on rotumääritelmään tukeutuen valmis suuriin taistoihin mielipiteensä vuoksi. Kauneus tai rumuus ovat vaikeasti arvioitavia suureita. Koko, neliömäisyys, selkälinja, rinnan syvyys , leveys ovat määreitä, joilla eri vuosikymmenenä on eri merkitys samaan rotumääritelmään perustuessaankin.
Se dobermanni, jota katsomme nykyisin historian kirjoista ei varmaan kenenkään harrastajan mielestä ole kaunis. Silti kuvissa esiintyvät koirat ovat olleet rodun ihanne omana aikanaan. Muutos, joka on tapahtunut noista päivistä on melkoinen.
Itse asiassa tyyppi on muuntunut siten, että voimme sanoa maapallolla olevan kolme rinnakkaista dobermannia, englantilainen, amerikkalainen ja oma saksalaistyyppimme. Myös rotumääritelmät ovat muuttuneet kolmeen eri suuntaan. Kenellä on se oikein, kun yksikään ei vastaa alkuperäistä versiota on nykypäivänä vilkkaan mielipiteen vaihdon kohde.
On merkillistä, että kukin osapuoli väittää omia versioitaan muutoksineen ainoaksi oikeaksi ja perustaa väitteensä alkuperäisiin rotumääritelmiin. Samaan aikaan lähes yhdenmukaiset pienin eroavaisuuksin varustetut kirjalliset selosteet koiran ulkomuodosta tuottavat niin totaalisesti erilaisia näyttelyvoittajia Englannissa, USA:ssa tai Saksassa.
Toinen mielenkiintoinen keskustelun aihe on muuttuneet rotumääritelmät saksalaisperäisessä harrastuksessa.
Rotumääritelmiä on muutettu, aina vahvimpien ja vallassa olevien mittapuiden mukaan. Rodun ulkonäkö on samaan aikaan elänyt aivan kuin omaa määritelmistä riippumatonta elämäänsä. Tätä elämää ovat hallinneet politiikka ja rotutuomarit voimakkaiden kasvattajien kanssa.
Välillä näyttää siltä, että rotumääritelmä on todella selvitys siitä mihin rodunjalostuksessa on vähän ennen määritelmän voimaantuloa päädytty. Määritelmällä aivan kuin annetaan siunaus niille muutoksille jotka on aikaansaatu. Tämä tehdään lisäämällä esimerkiksi sana hiukan tai mahdollisesti pudottamalla se määritelmästä pois, riippuen aina ominaisuudesta jota muutos selvästi koskee.
Mikä näistä lukuisista toisiaan seuraavista määritelmistä on se mihin olisi tullut tai tulevaisuudessa tulisi pysähtyä? Tulisiko rodun ulkomuodon kehitys todella pysäyttää ja pystytäänkö siihen kiivaalla arvostelullakaan? Niin pitkään kuin rotumääritelmään ei ilmesty jonkun rakenteellisesti liioitellun ominaisuuden vaatimusta tai sairautta lisäävää rakennepiirrettä suurin osa meistä voi enemmän tai vähemmän huvittuneina seurata muutosten nostamaa myrskyä vesilasissa
Loppujen lopuksi on kai selviö, että aivan kuin naisihanteet myös koiraihanteet muuttuvat. Minkäänlaiset lait ja määräykset eivät tällaisia abstrakteja muutoksia pysty kahlitsemaan. Sen sijaan lähes laillinen oikeus rotuun on rodun kehittäjämaalla. Mikäli joku maa haluaa poiketa alkuperäismaan linjoista kyseessä ei luultavasti ole enää sama rotu kuin kehittäjämaassa huolimatta siitä, mitkä ovat mahdolliset perusteet tai selitykset muutoksille eli niille abstrakteille ihmisten silmissä oleville asioille.
Samaan aikaan kun mielipiteiden vaihto dobermannin käyttäytymisestä, sen alkuperäisistä käyttäytymisominaisuuksista ja näiden piirteiden siirtymisestä nykyaikaan jakaa yhtä harrastajakuntaa erilaisiin leireihin, tapahtuu toisenlainen kiistely edellä mainittujen ulkonäköseikkoihin kiintyneiden harrastajien leirissä. Kukin kuppikunta pyrkii herkästi jakamaan rotua jyviin ja akanoihin omien näkemystensä mukaisesti ja mahdollisuuksiensa mukaan estämään vastakkaisen ajattelukannan koirien käytön jalostuksessa.

Terveys jalostus

Alati uutta tietoa pursuava terveysjalostus on kolmas mielenkiintoinen osa Dobermannin kanssa harrastamista. Dobermanni on niin suosittu rotu Amerikassa, että tietämys Dobermannin sairauksista on yksi koiramaailman parhaista.
Amerikassa, joka on pieneläinsairauksien tutkimuksen johtava maa ja on ollut sitä pitkään, on tunnistettu lähes kaikki Dobermannin sairaudet ensimmäisenä maailmassa. Se ei suinkaan merkitse, että sairaudet esiintyisivät vain ja ainoastaan kyseisellä mantereella. Kaikki kirjallisuudessa julkaistut sairaudet ovat löytyneet myös saksalaisperäisestä kannasta.
Kyseessä ei ole ihme vaan ymmärrettävä seikka, sillä amerikkalainen rotu perustuu paljolti saksalaisiin tuontikoiriin. Me täällä vanhalla mantereella olemme olleet onnekkaita pitkään, kun tietämättömänä kaikista vaaroista ja riskeistä olemme kyenneet pitämään dobermannin rotuna hengissä ja elinvoimaisena. Vuosikymmeniä meitä on huolettanut vain ja ainoastaan koiriemme lonkkien terveyden tila.
Pikkuhiljaa on kuvaan hiipinyt muitakin painajaisia. Rodussamme on todettu sydänvikaa, maksavikaa, kaularangan rakennevikaa, kaikki erittäin paljon vakavampia sairauksia kuin lonkkanivelen kasvuhäiriö. Dobermannilla on myös silmäsairautta, kilpirauhasen toimintahäiriötä, ihosairauksia, verisairauksia, keskushermostoperäisiä sairauksia, munuaisvikaa, kasvuhäiriöitä.
Näiden sairauksien tietoisuus ei vielä häiritse kuin pientä osaa eurooppalaisia kasvattajia. Suurimmalla osalla koiran omistajista on rajoittuneet mahdollisuudet tarkistuttaa koiriaan näiden vikojen varalta. Jalostustyö joka pohjautuu vain pienen materiaalin tutkimiseen ja rajoituksiin ei kanna hedelmää, mikäli tuonti tuntemattomasta geenipoolista on mahdollinen. Materiaalin tutkimista pienissäkään puitteissa ilman kiihkeitä rajoituksia lause ei toki poissulje.
Toinen huomionarvoinen tekijä on, että tuloksellisen jalostustyön tulisi pohjautua luotettavaan ja varmaan tutkimukseen ja/tai perimän analyysiin.
Kaikki tänä päivänä harrastamamme tutkimusmenetelmät paljastavat vain yksilön ilmiasun (fenotyypin). Yksilön perimän (genotyypin) ja sairauden tai vian periytymismekanismin tietäminen on luotettavan jalostuksen pohja. Tänä päivänä vain verisairaus nimeltä v. Willebrand’n tauti on DNA perusteisesti tutkittavissa Dobermannilla.

Ympäristöpaineet
Nykyinen yhteiskunta asettaa koirillemme lisääntyviä määräyksiä. Koiran pito ja hoito, suhtautuminen koiraan ja koiraurheiluun ja rajoitukset liittyen koiran vientiin ja tuontiin sekä typistyksiin rajaavat elinympäristöämme taatusti jo nyt ja tulevaisuudessa yhä enemmän.
Julkinen sana, jonka mahtia ei kenenkään pidä aliarvioida, suhtautuu koiraan yhtenä mielenkiintoisena ja taatusti kansalaisiin menevänä uutisaiheena. Jos uutisaihe on negatiivinen herättää se vielä varmemmin mielenkiintoa. Asia on nähty ja koettu monissa Euroopan maissa sekä Amerikassa.
Eräitten rotujen nimen liittäminen puremisiin ja kuoleman tapauksiin on lehdistölle mehukas juttu, haluavat harrastajat sitä tai ei. Onko harrastuksillamme asioiden kanssa todellisuudessa mitään tekemistä on sivuseikka, ainakin silloin kun määräyksiä jaetaan.
Itse olen vahvasti sillä kannalla, että todellisilla harrastajilla ei todellakaan ole ainakaan näkyviä ongelmia. Ongelmat tulevatkin esiin vääristyneesti suuntautuneen kasvatustyön kautta, kun jalostuksessa on liikaa tuijotettu IPO harrastukseen ja tuloksiin, huomioimatta, että eräät koiran ominaisuudet saattavat tuoda hallintavaikeuksia sellaisille omistajille jotka eivät harrasta tai eivät osaa oikein harrastaa koiransa kanssa.
Vaatimus, että kaikkien on harrastettava, on kuin korulause, kun kysymyksessä on käytännön maailma. Yhdelläkään kasvattajalla ei taatusti ole ollut onnea ja iloa saada kaikkia pentujaan myytyä vain ja ainoastaan harrastaviin koteihin. Ruususen unen olisi loputtava ja tosiasiat huomioitava esitettäessä vaatimuksia jalostukseen.
Mikäli rotumme joutuu silmätikuksi Rottweilerin ja Mastiffi rotujen kanssa Dobermanni on vaikeuksissa. Vaikeuksia syntyy jo typistyskielloista, kuten Skandinaviassa on selvästi nähty. Kuinka paljon rotumme populaatiokoko laskee ja miten seuraavan kymmenen vuoden aikajaksolla jää nähtäväksi.
Kaikki hallitsematon rodun populaatiokokoon vaikuttava ulkoinen paine on joka tapauksessa potentiaalinen riski muutoinkin sisäisten ongelmien ja vaatimusten parissa painiskelevassa rodussa

Ja entä sitten?

Kaikkien ylempänä mainittujen vaatimusten aikakaudella on korkea aika esittää kysymyksiä kuten: Minkälaisiin ongelmiin jalostusvaatimusten lisääntyminen johtaa? Mitä hyötyä tehostetusta valvonnasta ja vaatimuksista on? Mikä on lopputulos kasvavasta täydellisyyteen pyrkimisestä? Olemmeko jo saavuttaneet jotain arvokasta?
Ongelmat, joita alati lisääntyvä karsinta tuottaa ovat selvät. Yhä pienempi ja pienempi määrä yksilöitä läpäisee tihenevät seulat. Pienenevä jalostusyksilöiden määrä niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin uhkaa rotua siksi, että geneettinen muuntelevuus pienenee.
Käytettävissä olevien geenipooli muuttuu samankaltaisemmaksi. Paineet vielä tuntemattomien piilevien tai jo tunnettujen, mutta huonosti kontrolloitavissa olevien sairauksien suhteen lisääntyvät. Tänä päivänä tehostettu valvonta on ainoastaan tuonut selvemmin esiin muutamia olemassa olleita sairauksia, kuten CAH.
Luonteen ominaisuuksia ajatellessa Dobermanni on sosiaalisempi ja avoimempi sekä ihmisten, kuin lajitoveriensa suhteen. Johtuuko saavutettu hyöty jostain testistä vai ympäristön ja ostajien kasvattajille asettamista paineista on mahdoton varmasti sanoa.
Täydellisyyteen pyrkiminen on varmasti hyvä asia, mutta on aina muistettava, että se ei koskaan onnistu. Täydellistä Dobermannia ei ole. Täydellisen koiran mielikuva on kunkin katsojan silmissä, ja on lapsellista väittää omaa näkemystään ainoaksi oikeaksi. Vaarallisempaa on vaatia, että rodun jalostus kulkee tiukasti oman tai pienen ryhmän vaatimusten mukaan.
Tällä tarkoitan, että kaikkien rodun harrastajien on hyväksyttävä tosiasiana erilaiset näkemykset jo siksi, että yhden näkemyksen mukainen jalostus voi koitua tuhoisaksi rodulle muutamassa sukupolvessa. Hitlerin harrastama puhtaan arjalaisen rodun tavoittelu tuntuu nykypäivänä olevan muoti-ilmiö koira jalostuksessa. Oikea arjalaisuus vain on pienten suljettujen piirien, omaa asiaansa tiukasti ajavien muita hyväksymättömien uskonkappale.
Dobermannin jalostus kulki loistokkaan tien pienestä populaatiosta runsaslukuiseksi ja maailmanlaajuisesti suosituksi roduksi vailla tiukkoja määräyksiä. Onko nykyihmisellä oikeus ja ennen kaikkea riittävä tieto alkaa rajoituksilla kaventamaan rodun elinmahdollisuuksia? Omasta mielestäni ei ole.
Meillä ei vielä ole riittäviä perusteita moniinkaan karsintakriteereihin. Vasta käynnistelemme erilaisia tutkimusmenetelmiä. Ainoa todellinen jalostus voi tapahtua vasta kun geenianalyysit ja varmat perimämallit mahdollistavat rajoitukset. Siihen aikakauteen on vielä koiran jalostuksessa hiukkasen matkaa ja siihen asti maltti on valttia.
Vaikka kuinka kutkuttaa analysoida dobermannin kasvatustyön yksilötason ratkaisuja, meidän on muistettava, että ratkaisuista syntyneet virheet tulevat aikanaan näkyviin ja karsiutuvat useimmiten luonnollista tietä ilman rajoituksia. Itse kukin voi katsoa itseään ja kysyä pystyisinkö itse parempiin ratkaisuihin käytännössä ja onko minulla rohkeutta ratkaisuja tehdä.
Jos tietämys ei riitä oman materiaalin kanssa jalostamiseen, kuinka on mahdollista, että se riittää naapurin arvostelemiseen?

DOBERMANNIPARKA

BACK TO MAIN PAGE